Miten tehdä ensimmäinen postaus yllättävän tauon jälkeen? Taidan syyllistyä liialliseen selittelyyn. Yritän olla johdonmukainen ja kirjoittaa tiiviisti, vaikka rönsyily on yksi ominaispiirteeni. Aiheeni on nyt vieläpä laaja.

Syy paussiin oli jonkinasteisen kyseenalaistuskriisin. Olin jo heti näin alkuvaiheessa jonkun kuukauden pohtinut, miksi teen tätä, varsinkin kun matkasuunnitelmani tuntuu karkaavan aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi. Pohdin pitäisikö minun laittaa homma jäihin puoleksi vuodeksi, varsinkin kun olen alkanut miettiä, että matkan siirtäminen puolella vuodella voi olla vieläkin liian optimistinen. Ja onko teksteissäni ylipäätänsä edes mitään järkeä?

Tietenkin mukaan kuvioihin astui kirjoittamisen suhteen itsetuntoasioita. Lopulta sen kuuluisan kamelin selän katkaisi kuvankäsittelyohjelmani oikuttelu. En ole vieläkään saanut sitä deletoitua ja asennettua uudelleen, vaan kärvistelen. Siihen ei saa enää ns. vanhaa tiliä ja siksi pitäisi poistaa varmasti kaikki kuvat yms. ennen deletointia ja reloadia. Sain jonkinlaiset kuvat käsiteltyä parisen viikkoa suunniteltua myöhemmin. Näihin aikoihin huomasin, että muistelutarinan maassa oli paha tulva, joten aloin entisestään pohtia, että pitäisikö tarinaan tehdä muutoksia ja jos pitäisi, niin minkälaisia? Eikä muutosten tekeminen huvittanut lainkaan. Minulla on ollut noin kuukauden ajan kirjoitettuna kaksi tekstiä (tämä korvaa toisen niistä ja ohittaa ensimmäiseksi suunnitellun). Ärsytän itseänikin tällä ainaisella jahkailulla.

Ennen lomaani olin suunnitellut kirjoittavani suunnitelmista tai nimenomaan, kun niitä ei ollut. Suhtaudun Suomimatkailuun jollain tasolla ennakkoluuloisesti: en omista autoa (mikä tuntuu olevan pakollinen paha kotimaassa) ja kotimaamatkailu tuntuu vaativan enemmän rahaa kuin ulkomaat. Ihan n. 20 kilometrin sisään tapahtuvasta lähimatkailusta kyllä pidän, mutta puolentoista vuoden etätyöskentelyn takia maisemanvaihdos oli ehdottoman pakollinen. Mikään ei tuntunut puhuttelevan ja olisin niin halunnut maahan, jossa en ole aiemmin käynyt. Minulla oli sen verran uupunut olotila, ett matkan olisi pitänyt olla sellainen, missä menen vain jonnekin, kaikki on valmista ja minä vain lataan akkuja aurinkovarjon alla. Tämän jälkeen tulisin akut lähes täysinä kotiin.

Tutkiessani vaihtoehtoja innostuin kyllä valtavasti viiden kuukauden Overland Truck matkailusta Afrikan päästä päähän, mutta sitä varten pitäisi olla noin kymppitonni enemmän säästössä ja sanoa hyvästit alkuperäiselle matkasuunnitelmalleni joiksikin vuosiksi. Haaveilukin alkaa tuntua jo liian puuduttavalta. Viikon Kreikan matka (mitä osa tuntuu tekevän) olisi syönyt tavoitematkan budjettia ja takaraivossani jyskytti, että minun pitäisi käydä mieluummin katsomassa saman perimän jakavia ihmisiä.

En usko, että tällä hetkellä akkuni ovat täysin lataantuneita, ehkä vain sopivasti 70% kohdalla, mutta toisaalta olen ihan tyytyväinen, että näin kumpaakin vanhempaani ja sen takia kävin lyhyesti Ruotsissa sekä pitkästi kehä kolmosen toisella puolella.

Koska ilmeisesti on kovin normaalia, että ihmiset eivät käy kotikaupunkinsa kiinnostavimmissa paikoissa, joten ”vein” edes Tukholmassa asuvan hänen ensimmäistä kertaa Fotografiskaan. Mielestäni tämän kertainen näyttelykokonaisuus oli Fotografiskanäyttelyistä parhain. Noin muuten ei Tukholmassa muualla tullutkaan käytyä. Kehä kolmosen toisella puolellakin meininki oli melko sama. Siellä kävimme kahdesti ravintolassa syömässä.

Lomani loppupuolella sain lähdettyä yksikseen Tampereen kautta Mänttään katsomaan Banksyn näyttelyä. Tässä oli ehkä eniten ulkomaanmatkan fiilistä, kun Tampereella oli pari astetta lämpimämpi kuin Pk-seudulla, koski pauhasi, ihmiset hengailivat puistossa ja terasseilla sekä koin niin ällistyttävän hyvänmielenkokemuksen, etten osannut edes kuvaa ottaa. Siitä myöhemmin.

Tampereella kävelin itselleni kaksi rakkoa varpaisiin. Kävin katsomassa Tamperetalolla Keith Haringin näyttelyä, sekä Finlaysonin Art arealla, mikä oli ilmainen. Art arean tuulessa huojuva kuusipuu oli vaikuttavin, josta en näemmä ottanutkaan muuta kuin liikkuvaa kuvaa. Söin maukkaan salaatin mehiläisten ympäröimänä kosken varrella. Pidin Tampereesta ja olisin varmaan keksinyt tekemistä ainakin toiseksikin päiväksi.

Pääkohteeni oli kuitenkin Mäntän Banksy-näyttely. Muuta en osaa oikein sanoa kuin, että pidin siitä kovasti. Mäntässä oli myös oma huojuva puunsa, joka oli lehtipuu. Museoiden ympäristö oli myös kaunis ja alueella menee helposti useampi tunti, sillä katseltavaa ja käveltävää/pyöräiltävää on sopivan paljon.

Villinä seikkailijana (tuo oli ironiaa) päätin lähteä Vilppulan kautta junalla kotiin. Se asema sai iloisen hymyn huulilleni. Joo, myönnettäköön, että siinä oli mukana pientä tyrmistymistä ja aloin miettiä, että löytyypäs Suomestakin eksoottisia paikkoja sekä aloin pohtia, että minkälaisille juna-asemille sitä elämässään vielä joutaakaan!

Juna-asemarakennus oli vähän etäämmällä raiteita. Raiteiden vieressä oli harmaan hilseilevä latomainen rakennus, harmaan hilseilevällä terassilla. Asemalla oli vain yksi raide, sillä muut raiteet oli varattu rahtikaluston joko varastoksi tai hautausmaaksi. Paikallinen nuoriso kuunteli kaiuttimista musiikkia ja en voinut lopettaa hymyilyä. Ilmakin oli sopivasti kumpupilviaurinkoinen täydellisen lämpöisellä lämpöasteilla, ei tullut kuuma, eikä kylmä. Asemalla ei mielestäni ollut lipunmyyntiä, ei edes automaattia.

Sitten näin kaukaa junan porhaltavan asemalle. Pelkäsin punaista paholaista, sellaista vanhaa purkkia, mihin noustaan korkealle ja lasit ovat täynnä vettä ja kuumuus hurja. Onneksi juna ei ollut sellainen, mutta en ole eläissäni nähnyt niin pientä junaa! Minulla oli pitkään hyvä mieli ja hieman harmittelin, kun en ottanut kuvia. Aiemmin olin pohtinut, että onko syyni kuvien ottamiseen oikeat. Voisiko kuvista saada vaikutelman, että tilanne olisi ollut negatiivisesti huvittava, eikä vain iloinen ja ennen kuin päädyin siihen, että se menee jo ylianalysoinnin puolelle, piti olla jo junan sisäpuolella. Vaikka silloinkin näin esteettisen asetelman ihmisistä junassa (niistä olisi valo-olosuhteiden takia saattanut tulla tummahkoja hahmoja), mutta kuvaustilanne oli liian yksityinen, vaikka kuvista olisikin tullut sellaisia, ettei henkilöitä olisi juurikaan voinut tunnistaa. Siitä tuli hieman salakuvausfiilis ja kyllä ihmiset huomaavat salakuvaajan.

Miten sinun kesäsi on mennyt? Oletko käynyt jossain uudessa paikassa? Mikä on ollut tässä kesässä parhainta? Haaveiletko ulkomaanmatkoista?

Ehkä olen toipunut ylianalysoinnista ja julkaisen kuukauden vanhan tekstini sunnuntaina 22.8. Se on siihen asti moikka!