Luen Charan Ranganathin kirjaa Miten muisti toimii. Kirjan toinen luku kertoo, kuinka muistot voivat viedä meidät toiseen aikaan ja paikkaan. Kirjoittaja antoi esimerkin dementoituneesta isoisästään, joka osasi edelleen laulaa, ja jolle toivat muistoja.

Tietääkseni en ole vielä dementoitunut, mutta sama tekniikka toimi. Eilen illalla lauloin suihkussa, kun sellainen tehtävä kerran oli (tosin hyvin hiljaa, sillä kello oli jo yli 22). Lauloin niitä lauluja, joita olimme laulaneet kuorossa koulun kevätjuhlissa, ja mieleen palasi muistoja harjoituksista ja seisomisesta kuorokorokkeella ja ystävistä. Muistot olivat onnellisia, koska ne liittyivät kevätjuhliin, kesän ja vapauden läheisyyteen, ja kun jatkoin eteenpäin, jostain palasi koulun juhlasalin penkkien ruskea keinonahkapäällys ja rehtorin ilmeetön, takelteleva puhe.

Minä en ole unohtanut vanhaa kouluani, paikkaa, jonne pääsee enää matkustamaan muistojen kautta. Mutta joku oli unohtanut söpön muistilapputarran Kim Stanley Robinsonin kirjan Red Mars takakannen sisäpuolelle. Kuva ei ole yhtään niin söpö. (Tästä voi syyttää teinipuhelimen kameraa.)

(Tämän lisäksi olen käynyt mansardikattoisessa kulttuurikahvila Arkikullassa [katso kuva] Hyvinkäällä muistelemassa viimekesäistä kirjallisuustapahtumaa ja juomassa teetä kolmen kirjailijan tai kirjoittavan ihmisen seurassa: Niinan, Elinan ja Jussin. Tavallaan aikamatka sekin.)

Terveisin,
Virpi